Irtosuhteet

Jatketaan siis seksillä edelleen.

YHDENILLANJUTUT.

Onko ne hyviä? Tarvitaanko parisuhdetta mihinkään? Voiko ne vahingoittaa itsetuntoa tai henkistä hyvinvointia? Voiko se olla ainoa oikea ratkaisu jonkulle?

"Irtosuhteita harrastavat vain sitoutumiskammoiset ihmiset jotka pelkäävät päästää toista lähelleen, ja ovat hauraita ja loukattuja."
Onko väite totta? Mitä mieltä olette itse irtosuhteista?

Seksi

Tuo niin kaunis kirosana. Parhaimmillaan se syventää suhdetta, huonoimmillaan saattaa jopa pilata muuten hyvän suhteen.

Pidempään lätisemättä, seksi on tärkeää kaikille. Toiset haluavat sitä vähemmän, toiset enemmän, ja yhtä viriilin kumppanin löytäminen voi olla haastavaa: trust me.

Jos toinen suhteessa joutuu vonkaamaan tai tulee torjutuksi kerta toisensa jälkeen, tai toinen kokee painostuksen stressaavaksi, on myös suhde muuten vaakalaudalla. Seksi on tärkeä osa suhdetta, sitä ei voi kukaan kieltää.

Joko hyvän tuurin sattuessa kumppanin halut kohtaavat omasi, mutta muutoin on pakko tehdä kompromisseja. Joskus voi miellyttää myös toista, mutta pakkopullalta se ei saisi tuntua.

Päänsärky on jo liian kulunut tekosyy, joten asioista täytyy puhua niiden oikeilla nimillä.

Anonyymina kun voitte kommentoida, kertokaa: Onko teillä suhteissanne ollut ongelmia erilaisten seksiviettien/mieltymysten takia? Käsi ylös, jos olette murehtineet seksin takia joskus?

o/

Sitähän minäkin.

Päihteistä vielä...

Alkoholin lisäksi ongelmia tuottavat myös muut päihteet. Suomen huumetilanne muuttui huomattavasti 1990-luvulla ja esimerkiksi kannabiksen käyttö kaksinkertaistui. Päihteiden käyttö alkaa yleensä alkoholin ja tupakan kanssa ja porttiteorian mukaisesti yleensä edetään pilvestä vahvempiin huumeisiin. Mikä siinä sitten on miksi jotkut, ihan hyvienkin perheiden lapset, päätyvät kokeilemaan huumeita? Mitäs tunteita herättää huumeet ja niiden käyttö? Onko lähipiirissänne ollut huumeidenkäyttöä?

(www.paihdelinkki.fi)

alkoholi suomalaisessa kulttuurissa

Kun suomalaiset juovat alkoholia, tavoitteena on usein humalanhakuisuus. Tämä nähdään kulttuurissamme normaalina ja se on yleisesti hyväksyttävää. Suomalaisten juomiskulttuurin ominaispiirteisiin kuuluu muun muassa se, että alkoholin käytön yhdistäminen lounastamiseen tai arkipäiväiseen illastamiseen on edelleen harvinaista.

Mikä sitten on syynä näihin juomatottumuksiimme: onko se esim. kansamme ominaispiirteen "ujouden" ja "sisäänpäinsuuntautuneisuuden" eliminoiminen tai vaikka tapa irrotella ja nollata aivot? Miksemme osaa juoda sivistyneesti viiniä eteläeurooppalaiseen tapaan vaan aina täytyy tyhjentää koko pullo pari lasillisen juonnin sijaan.

Mitkä ovat omat juomatottumuksenne vai sanotteko kokonaan ei alkoholille?

(www.paihdelinkki.fi)

Pelko

Pelkoa on monen laista, mutta jokainen pelkää jotakin. Toiset enemmän toiset vähemmän. Pelko voi olla elämää hallitsevaa ja häiritsevää, toisaalta se vain toisinaan saa sinut katsomaan taaksesi tai olemaan muuten vaan varuillaan... Mitä sinä pelkäät ja hallitseeko pelko sinun elämääsi?

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Noniin, ensimmäinen juttutoivekin tuli jo!

Eli peruskysymys: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin: eli ottavat AIVAN VÄÄRIÄ miehiä itselleen?

Itselläni oli nuorempana hieman sama ongelma. Keräilin oikein ongelmaisia miehiä: jotenkin tunsin itseni tärkeäksi, kun sain auttaa heitä, ja koin olevani hyödyksi. En tiedä oliko se koskaan oikeasti hyvä asia, että otin taakakseni aina vaikeita ja hankalia ihmisiä, jotka kohtelivat minua huonosti.

Lopulta kuitenkin "pelastettuani tarpeeksi ihmisiä", löysin ihanan miehen, jonka "ongelmaisuus" hävisi heti seurustelumme alkumetreillä. Ja hänen kanssaan olinkin onnellinen vuosia. Nykyisin osaan jo katsoa hieman tasapainoisempia ja parempia miehiä, onnekseni.

Mistä tämä naisten halu joutua kaltoin kohdelluksi oikein johtuu? Onko teillä ollut kokemuksia huonoista suhteista, joissa olette pysyneet? Tai siitä, että vedätte kuin magneetti puoleenne ongelmia miesten saralla? Tai että vaikka kyllästytte heti hyviin ja helliin miehiin? Koette jännitystä pelottavissa/huonoissa/ongelmaisissa suhteissa?

Sama toki pätee toisinkin päin: eivät naiset sen tasapainoisempia ole kuin miehetkään. Oletteko miehet kokeneet tätä? Onko tämä teillä yhtä yleistä kuin naisillakin?

Stressi = unettomuus?

Itselläni ollut nyt viime aikoina ihan älytön stressi. Vuokrasopimus irtisanottu ja uutta kämppää ei vielä ollut, pitkästä suhteesta ero ja yksinoloon tottuminen, koulujuttuja ihan älyttömästi, muutto edessä, töissä henkilöstöpula ja töitä olis enemmän kuin millään ehtii tekemään ja kaikki kasautuu päällekäin.

Tästä johtuen en saa millään iltaisin itseäni nukkumaan. Ajatukset pyörii päässä, hommaa on niin paljon etten ehdi ajoissa koskaan unille ja kun sänkyyn pääsen, en vain saa unta. Toisesta päästä taas toisaalta voisin nukkua vaikka koko päivän, kun kerran unta saan.

Tämä ei ole missään nimessä hyvä asia, sillä koulussa olisi pakko käydä, töihinkin silloin tällöin raahautua ja muukin elämä toimii usein päiväsaikaan. Tämän vuoksi useat kärsivät ihan hulluna väsymyksestä ja elämän laadun huononemisesta.

Syysaika myös usein masentaa ja väsyttää ihmisiä. Onko muita jotka kärsivät unenpuutteesta ja väsymyksestä? Miten selviätte arjen askareista?

Minuus puntarissa!

Minuus... kuka minä olen, miten minä näen itseni... mikä on minuuden arvo elämässäni...

Minä olin pitkään eksynyt tästä käsitteestä, en tunnistanut itseäni peitin kaiken kiepeän suljin pitkään pois oman todellisen persoonani koska minulla oli välttämätön tarve hallita elämäni ulkoisia tekijöitä siten, ettei kukaan huomaisi sisäistä sekamelskaa.

Pitkään onnistuin siinä, kukaan ei tiennyt missä mentiin kun kyse oli minun sisäisestä hyvin voinnistani. Lopulta huomasin, että hiljaa vain kuihdutin kaikkein arvokkainta... MINUUTTA. En voinut enää hyvin, sairastelin, olin lopen uupunut... Koska en pitänyt minuudestani huolta kuihdutin itseni, ja käytin kaikki voimavarani loppuun. Ilman ehjää minä kuvaa on vaikea toimia elämässä avoimesti. Jos ei tiedä itsekkään kuka on miten kukaan muukaan voi...

Pitkän taistelun jälkeen opin tuntemaan omat sisäiset tarpeeni ja polttavimmatkin haluni, opin hyväksymään itseni juuri tällaisena kun olen. Ulkomuotomme on osittain perimämme määräämää me voimme kuitenkin vaikuttaa siihen kuinka ylpeinä me kannamme itseämme ja se vaikuttaa tapaan miten toiset meidät näkevät.

Ennen asetin kaiken ennen minuutta, nyt pyrin balanssiin kaiken elämässäni pyörivän kanssa. Emme voi unohtaa itseämme vaikka maailma pyörisi lujaa ja hukkuisimme töihin. Minuudesta on pidettävä huolta. Nyt minä tulen ensin, sillä takaan että jaksan taistella tielläni tässä elämän viidakossa.

Aseta sinäkin itsesi ensin koska sinulla on väliä. Huolehtimalla itsestäsi takaat sen että muutkin saavat sinusta parhaat ominaisuutesi ja vahvuutesi. Älä piilota mitään ole sinä ja rakasta itseäsi.

Mikä on minuuden arvo sinun elämässäsi, miten asetat työn, koulun, perheen ja arjenaskareet suhteessa omaan hyvinvointiisi? Mikä menee ensin, mistä tulee huolehdittua ensisijaisesti?

Muodon vuoksi

Varmaan jokainen on tyytymätön johonkin omassa ulkonäössään. Ympäristö ja media luo suuria paineita siitä, miltä pitäisi näyttää. Ehkä tuo laihuusihanne tulee nyt päällimmäisenä mieleen... Syömishäiriöt ovat länsimaisen yhteiskunnan (useimmiten) naisten ongelma ja moni voi sairastaa jotain lievää muotoa, ilman että haluaa tiedostaa ongelmaansa. Onko kokemuksia syömishäiriöistä? Ulkonäköpaineista varmaan on kaikilla. Parisuhde voi vaikuttaa tässäkin asiassa joko kannustava tai lannistava tekijänä. Musta ainakin tuntuis ihan hirveeltä, jos mulle sanottais et ootpas sä lihonnu tässä kuukausien aikana! Vastaavasti taas kumppanin kehut tuntuvat hyvältä ja lisäävät itsetuntoa. Joku saattaa turvautua jopa kauneusleikkauksiin ulkonäön vuoksi ja hyväksyn tämän, jos sillä on vaikutusta kyseisen henkilön vakavaan itsetunto-ongelmaan. Mitäs mieltä ootte kauneusleikkauksista? Mitä te olisitte valmiita tekemään täydellisen muodon vuoksi? Lopuksi vielä: mikä on teidän käsitys kauneudesta? Mun mielestä yksilöllisyys on kaunista. Onnellinen ihminen on kaunis.

SYYSMASENNUS !

Tähän vuodenaikaan monella luultavasti ilmenee samoja oireita: aina vain väsyttää, ärsyttää, olo on apaattinen, näläntunne on jatkuva eikä uloskaan jatkaisi lähteä syksyisen, masentavan sään takia. Itse kyllä huomaan näitä piirteitä itsessäni joka syksy.

Olen miettinyt, miten ehkäistä tällaisia oireita. Äiti ainakin jatkuvasti kehottaa syömään vitamiineja auringonvalon puutteen takia ja liikunnankin pitäisi ehkäistä näitä joka syksyisiä oireita. Näiden tekijöiden lisäksi olen miettinyt ongelmaan ratkaisuksi kirkasvalolampun ostoa. Tutkitusti sen pitäisi piristää mielialaa, koska kirkasvalo pääsee silmän verkkokalvon kautta vaikuttamaan käpylisäkkeen toimintaan. Käpylisäke erittää unihormonia, jonka tuotanto vähenee kirkkaan valon vaikutuksesta. (www.plaza.fi/ellit, liikunta ja terveys). Itselläni on ainakin suuria vaikeuksia kammeta itseni aikaisina aamuina ylös.

Onko muilla lukijoilla kokemusta edes pienimuotoisesta kaamosmasennuksesta? Kaikilla kun ei kuitenkaan tällaisia oireita ilmene. Tai onko kellään kokemusta kirkasvalolampun vaikutuksesta? Itse olen ainakin perin kyllästynyt tähän joka vuotiseen ongelmaan ja nyt kaipaisin jotain toimivaa ratkaisua. Vaikka kirkasvalolamput ovat hieman hintavia (lähtöhinta melkein sadan euron paikkeilla), ovat ne kuitenkin käyttöiältään kestäviä, joten rahoilleen pitäisi saada kunnon vastineen.

Luulen kyllä, että tänä syksynä oma tieni vie lamppukauppaan..

MIKÄ TEITÄ MIETITYTTÄÄ?

Mitkä ovat aiheita, joista juuri te haluatte keskustella muiden kanssa?

Mitkä ovat aiheita, jota mietitte?

Ideoikaa! Me olemme täällä juuri teitä varten! :)

Ikuinen rakkaus - vai oliko se sitä?

Yksi nuoria aikuisia ehdottomasti läheisesti koskeva asia on rakkaus, parisuhteet.. ja niiden päättyminen.

Kuka olisikaan parempi aloittamaan keskustelua tästä kuin minä itse: erosin juuri syyskuussa pitkäaikaisesta poikaystävästäni, ensirakkaudestani, jonka kanssa kuvittelin viettäväni koko elämäni. Seurustelimme lukion alkuajoista asti, joten vuosia yhdessä oli jo kertynyt. Asuimme yhdessä, olimme kihloissa ja jaoimme kaiken. Kunnes molemmat huomasivat, ettei lukioajoista ole paljoakaan enää jäljellä, mitään yhteistä ei ole ja molemmat ovat siirtyneet elämässään aivan eri suuntiin.

Eroa vatvottiin puolisen vuotta, kunnes lopullinen päätös tehtiin. Helpotushan se tavallaan oli, vaikka vaikein tekemämme päätös varmastikin.

Nyt molemmat ovat löytäneet uuden asunnon, ja vaiheessa on tavaroiden jakaminen, vakuutusten uusiminen, sähkösopimusten purkaminen, vuokrasopimuksen irtisanominen ja kaikki stressaava pikkuhomma.

Minulla onnekseni on vahvat tukiverkostot: paljon ystäviä, perhe, koulu, työpaikka, jotka kaikki osaltaan auttavat minua jatkamaan elämääni, ja pääsemään taas jaloilleni. Onhan minullakin kokonaan uuden elämän luominen edessä, ilman sitä minulle tutuinta ja turvallisinta ihmistä.

Eroja tapahtuu valitettavasti koko ajan, ja useimmat ovat sen kokeneet ainakin kerran. Nuorten aikuisten erot saattavat olla hankalia juurikin siksi, että elämässä tapahtuu muitakin suuria muutoksia: työpaikka, opiskelut, perheen perustaminen ja muut suuret asiat saattavat vaikeuttaa jaloilleen pääsyä.

Muilla kokemuksia vaikeista ja stressaavista eroista? Miten te pääsitte jaloillenne? Oliko ero oikea päätös?

ympäristö muovaa (ainakin osittain)

Äskeisessä kirjoituksessa oli mielestäni monia hyviä pointteja. Uskon, että oma perhe ja lähipiiri muokkaavat  omaa arvomaailmaa ja vaikuttaa jälkeen päin oman perhe-elämän arvoihin. Esimerkiksi vanhempien avioero, perheväkivalta tai vastaavasti onnellinen ydinperhe vaikuttavat nuoren ajattelutapaan jatkossakin.

Omat vanhempani ovat olleet naimisissa yli 20 vuotta joten täytyy myöntää, että uskon onnellisen avioliiton toimivuuteen. En myöskään voi ymmärtää pettämistä vakavassa parisuhteessa. Jos oikeasti välittää toisesta tarpeeksi niin kumppanin tulisi riittää. Jos toinen ei pysty uskollisuuteen, tulisi eron vaihtoehtoa harkita. 

Jos tarkastellaan asiaa toisesta näkökulmasta, esimerkiksi riitaisten vanhempien lapsen näkökulmasta, uskon että näkemys asiaan on toinen. Jos vanhempien riitely on arkipäivää, sitä saattaa itsekin uskoa, että sellainen käytös on normaalia parisuhteessa. Tietysti ihmisen arvot muovautuvat muustakin kun oman lähipiirin käytöksestä mutta tällaisilla asioilla luulisi kuitenkin olevan vaikutusta nuoreen.

Nämä olivat esimerkkikärjistyksiä aiheesta mutta pointtini on että ympärtistön on pakko vaikuttaa ihmiseen jollain saralla. Esimerkiksi pahamaineisella tai rikkaalla hienostoalueella asuvat näkevät varmasti maailman eri silmin. Omalla luonteella on myös paljon vaikutusta asiaan mutta tällaiset tekijät voivat muovata nuoresta joko käytökseltään samanlaisen - tai tietysti päinvastaisen.

Elämän hallittua kaaosta

Aloitetaanpas vähän keskustelua puhumalla hieman nuorten aikuisten perheistä. Perhehän on yleensä tavalla tai toisella tärkeä, tai ainakin jotain tunteita herättävä, meille jokaiselle. Perheellä voidaan tarkoittaa esimerkiksi äitiä, isää ja sisaruksia, av(i)opuolisoa tai vaikka omia lapsia. Perhe voi mielestäni olla myös jokin yhteisö tai vaikkapa lemmikki... Yleensä ne, jotka kukin mieltää omaksi perheekseen, ovat tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Tai näin ainakin itse koen. Mitä perhe teille tarkoittaa?

Teini-ikäisenä kaverit olivat minun perhettä. En voinut ymmärtää miksen saanut riekkua aamuun saakka kaupungilla ja käydä kotona vain vaihtamassa puhtaat vaatteet päälle. Silloin mutsi ja ukko oli ihan jostain, eikä ne tajunnu mitään. Mistään. Parikymppisenä aloin ajatella vanhempiani eri tavalla. Sain lapsen vähän päälle 20-vuotiaana ja se muutti suhdettani vanhempiini. Ehkäpä teinistä kuoriutui nuori aikuinen.

Nuorille aikuisille jossain vaiheessa ajankohtaista on av(i)oliiton solmiminen ja joillekin lapsien saaminen. Omassa lapsuudessa tai nuoruudessa koetut asiat saattavat vaikuttaa yksilön käytökseen myöhemmissä elämän vaiheissa. Toiset ihmiset ovat herkempiä kuin toiset ja saattavat tarvita ammattiapua selvitäkseen eteenpäin vaikeina aikoina. Silloin, kun solmii vakavan parisuhteen tai saa oman lapsen, nuoruudessa koetut traumat tai monimutkainen suhde omaan vanhempaan saattaa nousta esille ja alkaa vaivata sen hetkistä elämää (Martikainen, L. 2009. s.35.) Omien vanhempien avioero on lapselle yleensä iso käännekohta elämässä. Jos ero on ollut riitaisa ja siihen on liittynyt perheen ulkopuolisia osapuolia, lapsi voi kokea olonsa turvattomaksi ja petetyksi. Tämä on nyt vähän kotipsykologin leikkimistä, mutta voisiko se vaikuttaa esimerkiksi omaan parisuhteeseen? Vaikka mustasukkaisuutena, epäileväisyytenä tai siten, että itse pettää puolisoaan... Mielipiteitä, kiitos.